xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Joulusivu korvataan satusivuilla 2021-loppuvuoteen 1.12.2012 -asti.

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

 

Blogataan! Blogataan!

Yhdessä blogataan!

Ja nyt ollaan viellä niin hartaitakin, välillä,

kun näin.. ihan tosissaan...blogataan

ja yhdessä niitä luetaan!


 

Kulki Pietu pitkin tietä! 

Kulkiessaan hypähteli ja  laulaarallatteli.

 

Mutta kas! Mikäs tuossa tulee vastaan?

Pieni pallo pomppivainen!

Pyysi päästä Pietun mukaan.

-En minä palloja mukaani huoli, tuhahti Pietu, nosti nokkaa!

-Mene vaikka pikku-Liisan mukaan. Tuoltahan hän jo tuleekin, sieltä! Peukalollaan Pietu taakseen merkiksi vinkkasi.

Jo blogipallokin pikku-Liisan havaitsi:

-Tahtoo heti sylitellä, halitella, lellitellä! Kaulastella ja pusutella!

Tahtoo ystävän, ei yksin olla. Blogipallo pamputella ja pomputella.

Pikku-Liisa oli hellä pikkupalloselle, suloiselle. Sylihinsä sen ylös maasta ylös nosti.

Yhdessä ovat nyt he tässä tarinassa  tietä pitkin eteenpäin kulkemassa.

-Haluaisitko nyt pikku-Liisa kurkistaa blogipallojen maailmaan? Sanaisten satuhetkien pariin? Pyörimään kuin pallosetkin! Joita on nyt Saimi kertomassa. Sivuseja supatellen, ystävänä rupatellen. Kaikki ympärille sukkelaan!  

"Kauniina helminauhana mieliin jäävät,

elämänpäivien ketju on kallis,

niistä ei yhdenkään kadota sallis!"

Blogataan! Blogataan:

Saimi: -Joko kaikki istutte hyvin niillä blogi istuinpaikoillanne pikkusuitanne suipistellen? Nyt lähdetäänkin tässä blokgsadussani erään toisen blogisedän matkaan:

*Vomppeli, bloggsetä nimeltänsä Vekku.

 

Hän kun on käynyt  äsken lähikaupassa ja ostanut sieltä herkkunekkuja taskunsa täyteen. Herkkusuu kun on myös, tämä vomppeli, Vekku blogisetä.

Saavuttuaan kerrostalon pihaan hän jakaa siinä niitä taskussansa pullottavia herkkunekkujansa myös pihassa seisoville pikku vomppeleille.

Blogilapsillekkin. Kylläpäs lapset ilostuvatkin saadessaan herkkunekkuja ja aurinko hymyili heille iloisesti ylhäältä, taivaalta.

 

Talon nurkantakaa kuuluu jotakin ääntä: -Y-hyy-yy-yy!   


       

-Ei kai tämä satu mene liian surulliseksi, kysyi pikku-Liisa blogipallolta. -Ei toki. Älähän pelkää pikku-Liisukkani. Se vain kuulostaa siltä, lohdutti blogipallo pikku-Liisaa.

Eihän tämä vaan muutu liian surulliseksi,  Saimi? Eihän?

-Ei toki. Ja vaikka jotain pikkuikävääkin sattuu, niin siellä missä on blogisetä Vekku, muuttuu  surullisetkin asiat  kädenkäänteessä hyviksi ja taas iloisiksi. Mutta täytyyhän ennen sitä ensiksi jotakin tapahtuakin, että on sitten asioita joita voi muuttaa paremmiksi. Eikös niin pikku-Liisa?

-Millainense  on tuo pikku-piipertäjä? Saimi:  -Se on ihan pikkiriikkinen  ja ihmisen näköinen, vähän  niinkuin mekin olemme. Tuskin sinun kämmenesi korkuinen.

-Minä tiedän sen, lillliputti, vai mikä se nimitys sellaisesta olikaan, selitti Jukka tietävästi.

-Niin.

 -Jatka vain Saimi täti, lupasi pikku-Liisa..


Voi! Joku itkee.

Itku kuuluu talon nurkantakaa! Kukahan siellä itkee?

Katsotaanpas sinne leikisti.

Siellähän oli aivan pikkuruinen ihminen! Tuskin kämmenen pituinen! 

Sehän on pikku-Tiina piipertäjä. Ja voi, kuinka surullinen hän olikaan!

-Vekku setä! Auta meitä. Meidän kylää on kohdannut suuri onnettomuus. Sinne tulee vettä jostakin. Koko meidän kylä on nyt ihan veden vallassa.

-Niinkö? Vekku vomppeli oli heti valmis auttamaan!

-Lähdetäänpäs nyt sinne katsomaan sitä teidän kyläänne, että mikä siellä on hätänä.

Blogisetä Vekku vomppeli nostaa pienen pikku-piipertäjän kämmenellensä istumaan.

-Onko sinun siinä nyt hyvä siinä olla?

-On, on! Oi, kuinka vahva sinä oletkaan Vekku setä.

Kotvasen auikaa kuljettuaan he saapuvat sitten pikku-piipertäjien kylään, joka on kuin onkin aivan veden vallassa.

Syvimmissä paikoissa sitä vettä on aivan blogisedän polviin asti.

Pienet piipertäjien talot ja huonekalut kelluvat veden pinnalla ja ympäriinsä, kaikkialla touhuaa  hätäisiä pikku-piipertäjiä, jotka yrittävät pelastautua vedenvaraan jouduttuaan mikä minnekkin. 

Joku piipertäjä on kiivennyt vedessä kelluvalle pöydälle, toinen jakkaran päälle.

Kauempana kelluu vedessä pikkuriikkinen piipertäjien talo. Yhtä pieni, kuin  lapsen nukkekotikin on.

-Minä yritän auttaa teitä, lohduttelee blogisetä Vekku vomppeli pikku-piipertäjiä ja kahlaa varovaisesti vedessä tutkien tilannetta.

-Tässähän pitäisi virrata joen, mietti Vekku.

-Mikähän sen juoksun on oikein tukkinut?

Pian hän huomaakin, että mitä on tapahtunut.

Tihulaisethan ne siellä ovat tainneet olakkin asialla! Niitä näkyy koko joukko kauempana, pensaiden takana piilottelemassa ja kurkistelemassa. Hee olivat tehneet yhdessä joen alajuoksunpuolelle padon puunrungosta, kivistä ja hiekasta, niin ettei veisi ole päässy senjälkeen enäät virtaamaan joessa eteenpäin ollenkaan, vaan se vesi on alkanut tulvimaan ympäristöön.

Blogisetä Vekku vomppeli  poistaa veden virtauksen edessä olleen puunrungon  ja purkaa padon, niin että vesi alkaa virtaamaan taas joenuomaa alaspäin kauempana olevaa järveä kohti.


 

-Hurraa! Huusi pikku-Liisa äkkiä ja alkoi hyppimään riemuissaan.

Hän kun on vielä niin pieni tyttö että ei voinut mitenkään hillitä riemuaan.

-Noinko se loppui? Hyvä! Hän taputti riemuissaan pieniä käsiään yhteen.

-Niin siitä vaaranpelosta äkkiä päästiin, huomautti  blogiauton ohjaaja setä   ajajan istuinpaikalta ja pudisti nauraen  päätänsä.

-Näin äkkiäkö se tämä blogisatu lopppui, kysyi Pietu poika.

-Eikö sinnä tapahtunut sitten yhtään muuta, kysyi Satu tyttönen Saimi sadunkertojalta.

-Kun koko piipertäjien kyläkin jäi ihan märäksi!

Huomautti joku. Osa lapsista näytti hyvin pettyneeltä.

-Malttakaahan lapset vähäsen. Toki siinä sadussa tapahtui vielä muutakin ja nyt aioin kertoa siitä  teille, kunhan ensiksi rauhoitutte hieman, lupasi Saimi sadunkertoja.

-Minulle on ihan mukavaa tallainenkin lopetus, kunhan kerran kukaan ei ole siinä ainakaan  hukkunut

-Sellainen olisi ollut surullista. Pikku-Liisakin sen tietää.

-Miksi pikku-Liisaa kutsutaan pikku-Liisaksi, vaikka Liisa on jo niin iso, että osaa jo puhua, halusi Aaro tietää.

-Saa jokainen lapsi olla pienikin, vaikka osaisikin puhua, puolustautui pikku-Liisa. -isä ja äiti on minulle niin luvannut ja neuvolan tätikin, että ei niin äkkiä tarvitse isotella, jos ei kerran ole koulussakaan vielä. Että saa olla vielä pikku-tyttökin, silloin kun haluaa.

-Entäs lääkäri?

- Ei lääkärikään kieltänyt minua olemasta pikkuinen, vaikka kerran sen kerroin.

-Mitä lääkäri sanoi?

-Ei mitään. Hymyili vain ja antoi minulle  ´tikkarin`.

-Kas, kun ei antanut nekkua! Mitäs hammaslääkäri sanoi? Kysyitkö siltäkin? 

-Sinne en kerro! Tyhmänäkö sinä pinua piet?

-Sittenpä minä kutsun suinua pikkuiseks vielä koulussakin, uhitteli Mikko.

-Annetaa  pikku-Liisan olla vielä pieni jos hän kerran sitä itse haluaa. Jokainen kaipaa hellyttelyä ja rakkautta lisää itsellensä tarpeensa mukaan, omalla tavallaan.

Mutta nyt viellä istutaan ja kuunnellaan hetkinen, huomautti blogipallo pikku-Liisan sylistä.

Ja kaikki lapset asettuivat taas istumaan ihan hiljaa paikoillensa ja kuuntelemaan:


Ei se padon aukaseminenkaan blogisetä vomppelille ihan helppoa ollut. Puunrunko kun oli märkänä lukas ja raskaampikin. Ja vaikka vesi alkoikin taas virtaamaan joessa iloisena eteenpäin, oli se tulvavesi aiheuttanut pikku-piipertäjien kylässä monenlaista vahinkoa.

Oi-oi! Rouva Rimppiläisen plyysisohva oli ihan litimärkä! Miltähän se on mahtanutkaan näyttää kuivettuaan?  Entäs sitten Kalle Kirvisen kirjaston kirjat ja lehdet? Oikein tässä tekee pahaa kertoa teille tätä, kirjanlukija ihminen kun itsekkin olen, kun  suurinosa kirjoista kastui. Pullamuorin pullapuotikin ja ihan jokapuolella kaikenlaista muutakin vaatetta ja tavaraa: Matot, verhot, huonekalut, sänkyvaatteet.

-Hei Ville Varttia!  Kannattiko senkään yrittää kuivata sanomalehtiä auringossa, pyykkinarulla!

Mutta Ville Vartti kun oli vielä niin pieni, eikä ymmärtänyt vielä kaikkea.  Että joku voi olla kastuttuaan ihan pilalla. Ville kun oli vasta viisivuotias. Ihanmeidän kuin pikku-Liisammekin on.

Kalojakin oli jäänyt tulvavesien aikana joen rantatöyräille räpistelemään. Henkeään haukkoen ne huusivat blogisetä Vomppelia apuun.

-Plup-plup-plup. Se tarkoittaa meidän puhekielellemme käännettynä, että: Apua-apua-apua!  Eivät ne olisi siltä kuivalta maalta selvinneet itse joen veteen asti, mutta onneksi vomppelisetä auttoi niitä. Hän kantoi kalat varovasti  joenveteen, jokaisen pienemmänkin ja vesikirppujakin hän auttoi.  Joessa ne pääsivät heti uimaan.

-Pluplup-plup-lup-pärskisssss: -Kiitos! Kiitos paljon.

Blogisetä Vekku vomppeli huomasi ylempänä mäellä erään syvän maakuopan.

-Varmaankin Tihulaisten kaivama tunneli, arveli vomppelisetä.

Yhdessä kaikkien pikku-piipertäjien kanssa ajettiin tihulaisjoukko takaisin siihen maakuoppaansa.

-Menkööt sieltä takaisin sinne mistä ovat tänne tulleetki.

Ja kuopan päälle nostettiin suuri kivi ja sitten  tukittiin kiven juureltakin.

-Kerätkää jatkossa kaikki löytämänne isot- ,ja pienet kivet aina tähän, neuvoi blokisetä Vekku vomppeli kyläläisiä.-Silloin ne tihulaiset eivät pääse ainakaan siitäkohden tulemaan takaisin. Ja jos tulevat, minä kyllä tulen taas apuun.

Illalla sitten pidettiin pikku-piipertäjien kylässä suuret juhlat, joissa Vekku vomppeli oli kunniavieraana.

Ja niin herkullista marja-kermakakkua, kuin millä siellä silloin herkuteltiin,emme sinä ja minäkään ole koskaan ehkä ole vielä  maistaneetkaan!

Lauletaan nyt ydessä vielä se laulu: Puttepossun nimipäivät. Kuka osaa?

Kaikkien käsi nousi ylös merkkinä että laulu

oli kaikille lapsille jo tuttu ennestään.

 


* Olen tehnyt näitä yli 2-v. ajan ja vaihtanut sivujeni satuja usein.

Liisa Salonen.

Pekankatu 10.B 13. 74120. Iisalmi. Lue:

Liisamummonsadut.vuodatus.net.

kerrontaa.vuodatus.net ja

hartaita ajatuksia.joulu.vuodatus.net.